keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Uuden kynnyksellä




Otsikko on ehkä turhan dramaattinen; ei tässä mitään erityistä uutta ole suunnitelmissa, mutta toki vuodenvaihde aina tuntuu siltä kuin sulkisi yhden oven ja avaisi uuden. Menneestä vuodesta saan olla hyvin kiitollinen. Erityisen iloinen olen siitä, että niin moni ystävä löysi tiensä tänne metsän keskelle. Yhdessä on saunottu ja istuttu iltaa nuotiolla, kävelty metsässä ja kerätty karpaloita, syöty hyvin ja juteltu kaikesta mahdollisesta, naurettu ja joskus vähän itkettykin.

Työasioissakaan ei ollut moittimista. Näytelmäni Yksi kana ja kolme ateriaa sai kantaesityksensä Lavialla ja sitä esitettiin myös Kuusankoskella. Komedia Hepsankeikka ja hunsvotti pääsi näyttämölle Evijärvellä. Pitkien matkojen takia en käynyt esityksiä katsomassa, mutta onneksi moni muu kävi. Sain myös viimeisteltyä uuden näytelmän. Tyranni on komedia vallanhimoisesta ja turhamaisesta presidentistä, jolle on tarjolla keino hallita ikuisesti, mutta nuukuus väärässä paikassa johtaa yllättävään tulokseen. (Joskus on neuvottu, että näytelmän sisältö pitää kyetä ilmaisemaan yhdellä virkkeellä, ja sitä tuossa edellä yritin, heh!) Tyranni ei mielestäni ole ns. kesäteatterinäytelmä, mutta onhan kesäteattereita toki monenlaisia, joten kyllä sitä minun puolestani voisi esittää missä vain.  

Kuusikaupan kuviot menivät uusiksi, sillä monivuotinen myyntipaikkani Ritun puutarhalla Muuramessa ei ollut enää käytettävissä. Tai olisihan se ollut, mutta kun puutarhalla ei ollut enää joulukukkakauppaa, en katsonut järkeväksi mennä sinne kuusiakaan myymään. Olin jo aikeissa pitää välivuoden, sillä myyntikokoisia kuusia ei ollut kovin paljon. Loppusyksystä päätin kuitenkin tehdä Muurameen parin päivän myyntireissun. Tuli näet mieleen, että kun olen 12 vuodessa saanut hyvän asiakaskunnan, ei paljon kannata välivuosia pitää. Pienen hakemisen jälkeen sopiva myyntipaikka löytyi keskeltä Muuramen kylää. Hyvin sinne entiset asiakkaat löysivät, ja myyntitavoitteeni täyttyi, vaikka nuo kaksi päivää olivat täynnä yllättäviä ja vähän surkuhupaisiakin vastoinkäymisiä. Niistäkin selvittiin, sillä siinä missä ongelma, siinä ratkaisu! Muutamia kuusia jäi juhannuskokkoon, mutta niin vähän kuitenkin, ettei niiden takia olisi kannattanut pidempiaikaista myyntipaikkaa hankkia. Keväällä on tarkoitus taas istuttaa uusia kuusentaimia, mikä tarkoittaa, että seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi on tekemistä tiedossa, jos voimia riittää.

Viime syksynä panin toimeksi erään haaveeni kanssa: aloin opiskella italiaa ja espanjaa. Minulla ei ole mitään aikomuksia matkustaa lähiaikoina Italiaan tai Espanjaan, vaan uuden opiskelu on muuten vain tärkeää ja iloa tuottavaa. Italian kurssi loppui osaltani harmittavan lyhyeen, ja tällä hetkellä opiskelen itsenäisesti, kiitos netin, joka on täynnä hyvää oppimateriaalia. Espanjaa opiskelen hyvän opettajan johdolla iloisen rennossa ilmapiirissä Leivonmäellä Puulan seutuopiston ryhmässä. Haastetta kuitenkin riittää jo siinäkin, että italiassa ja espanjassa on niin paljon samankaltaisuutta, että välillä tahtovat sanat mennä sekaisin. Mutta kaiken kaikkiaan on ihanaa opiskella uusia asioita.

Alkanut vuosi käynnistyi hyvin, sillä saimme vieraaksi kaksi nuorta ystävää, joista H on suomalainen, B itävaltalainen. Heille tämä syrjäinen, melko vaatimaton kotimme on lähestulkoon paratiisi. Pelkästään Linnunradan näkeminen oli B:lle elämys, mutta erityisen mahtavaa oli, kun hän eräänä päivänä huomasi hirven pihapiirin tuntumassa. Seurasimme sitten haltioituneina ikkunasta, miten hirvi popsi kaikessa rauhassa pajuja. Olin tosi iloinen vieraiden puolesta, sillä edes täällä metsän keskellä ei ole ihan tavallista nähdä hirviä niin lähellä. Ensimmäisenä iltana minä lämmitin saunan, seuraavana iltana H ja B lämmittivät sen yhdessä, ja sen jälkeen B olikin täydellinen saunarenkimme.

Vieraiden lähdettyä ja erohaikeuden kaikottua olen ollut hyvin virkeä ja inspiroitunut, sillä sitä se hyvä seura tekee. Nyt on työn alla uusi näytelmä. Sen idea on muhinut päässäni jo viime syksystä, ja yritin sitä jo jossain vaiheessa kirjoittaakin, mutta tulos oli liian lattea. Nyt olen mielestäni saanut siihen lisää ”kierroksia”, joten nyt on hyvä aika aloittaa kirjoittaminen. 



Kirjoittamista, opiskelua, käsitöitä. 













perjantai 8. joulukuuta 2017

Tuntematon sotilas



Aku Louhimiehen ohjaama Tuntematon sotilas on saanut hirmuisesti katsojia, jo yli 800 000 tähän mennessä. Kävin itsekin sen itsenäisyyspäivän aattona katsomassa, mutta hiukan kyllä petyin. Sinänsä elokuvassa ei varmaan ole mitään vikaa, mutta se ei vain minua puhutellut. En yleensäkään pidä sotaelokuvista, ja tälläkin kertaa toisiaan seuraavien taisteluiden katsominen oli hiukan tylsää. Kun tunti ja 40 minuuttia oli kulunut ja alkoi pieni väliaika, minusta tuntui kuin olisin jo koko kolmetuntisen elokuvan katsonut. Onneksi valkokankaalla näkyi edes kauniita metsiä ja hyviä näyttelijäsuorituksia.

Kotimatkalla mietin pitkään Eero Ahon upeasti esittämää Rokan Anttia, tuota niin kovasti ihailtua sankaria, joka itsevarmana ja uhoavanakin saapuu rintamalle ja venyy huikeisiin suorituksiin kylmäverisenä tappajana. Toisaalta hän on rakastava aviomies ja isä. Tämä ristiriitaisuus johtaa lopulta siihen, että sota murtaa Rokan mielen. Kun Rokka pääsee sodasta lomalle, tytär juoksee pihalla häntä vastaan. Sen sijaan tytär istuu hiljaa paikoillaan, kun isä palaa kotiin sodan päätyttyä. Ehkä tytär lapsen herkkyydellä huomaa, että kotiin palannut isä ei ole se sama mies, joka sotaan lähti. Ja kyllähän Rokan kasvoilta näkyy, miten pahaa jälkeä sota ihmismieleen tekee.








sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Pää kylmänä jouluostoksilla



Jo jonkin aikaa on ollut merkkejä siitä, että ihmiset olisivat vihdoin havahtuneet tavarapaljouteen ja pyrkineet pääsemään eroon turhasta roinasta. Ei kuitenkaan riitä, että saa kodin raivattua. On myös pidettävä huolta siitä, etteivät tyhjentyneet tilat ala taas täyttyä kaikella tarpeettomalla. Siinä sitä onkin tekemistä, kun kaupat tekevät kaikkensa saadakseen ihmiset ostamaan ihan mitä tahansa. Jyväskylässä avattiin äskettäin uusi kauppakeskus Seppä, jonka mainoslehtinen tupsahti meillekin postin mukana. En tiedä, pitäisikö itkeä luonnonvarojen tuhlauksen takia vai nauraa noin huvalttoman älyttömille ideoille. Pikaisella selauksella löysin näet heti kolme tuotetta, joita kukaan ei tarvitse: 



Turhaa rahanmenoa! Parempi on antaa lapsen ensin leikkiä voilla ja sitten kulkea ympäri huushollia, kunnes rasvaiset kädenjäljet koristavat ikuisesti sohvaa, tapettia ja äidin uutta mekkoa.

Jestas! Eikö niitä nameja voisi piilottaa sohvan rakosiin ja hikisiin kenkiin?









Hupsu ei ole kurkistuslaatikko, vaan ihminen, joka maksaa 8,99 pienestä pahvilaatikosta voidakseen facebookissa jakaa kuvan kissastaan, joka kurkistaa reiästä ja näyttää astroautilta tai leijonalta. 






En ole tuota Sepän lehtistä enempää perehtynyt tämän vuoden joulumainoksiin, mutta tuonkin perusteella toivon, että ihmiset pitäisivät pään kylmänä jouluostoksilla. Varsinkin jos tarjolla on tuote, jota kukaan ei olisi osannut edes kaivata, se ei varmaan ole kovin tarpeellinen.

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Kuka vei sipulit?

Ensin panin merkille minikokoisen kuunliljan kolme uutta tainta, jotka olin edellispäivänä istuttanut mutta jotka nyt törröttivät maassa juuret paljaina. Ehdin jo ihmetellä, että noinko olin itse istutuskuopan tehtyäni unohtanut taimet sen vierelle. Jäljistä kuitenkin huomasin, että joku eläin oli taimet nostanut. Onneksi oli sentään jättänyt ne syömättä. Istutin taimet uudelleen samaan paikkaan. Seuraavaksi huomasin ruskeita sipulinkuoria siinä, mihin olin istuttanut ison pussillisen tulppaanin sipuleita. (Tulppaaneja ei koskaan voi olla liikaa!)  Taas aloin miss Marplena tutkia asiaa tarkemmin ja huomasin, että joku oli kaivanut maahan kätkettyjä sipuleita ja ilmeisesti pistellyt ne poskeensa.


Seuraavana päivänä kuunlinjat oli taas revitty ylös maasta! En antanut periksi, vaan istutin ne uudelleen ja laitoin taimien ympärille tiiliä. Se auttoi ja sen jälkeen taimet ovat saaneet olla rauhassa. Tulppaanien suhteen nostin ensin kädet pystyyn, mutta lopulta ostin Kangasniemen Hankkijalta uudet sipulit, jotka onnekseni olivat jo puoleen hintaan. Nyt täytyy vain suojata myös tulppaanipenkki niin, että saamme ensi keväänä nauttia  kukista.

Koska mikään myyrä ei moisiin puutarhatekoihin kykenisi, arvelen syylliseksi supikoiria. Niitähän täällä riittää. Eräänä syksynä ne tulivat illansuussa syömään maahan pudonneita omenia, mutta tänä vuonna omenat ovat saaneet olla rauhassa.



Pienistä vastoinkäymisistä huolimatta syksyinen piha on iso ilo.
Suuren unkarinsyreenin lokakuun kukka!



keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Pihalla ja puutarhassa






Pihakoivun juureen on mänty tullut ihan oma-aloitteisesti.


Kun vuosikymmeniä sitten muutin tähän taloon, pihapiirin ympärillä oli entistä laidunmaata, johon oli pari vuotta aiemmin istutettu mäntyä ja kuusta. Pihassa oli suuria koivuja, pihlaja, syreeni, juhannusruusuja ja joitakin perennoja. Talon takana oli marjapensaita ja omenapuita. Paikka oli kaunis, mutta hallanarka ja jotenkin liian avoin. Heti ensimmäisenä kesänä perustin kasvimaan, sillä maallemuuttoni keskeisiä syitä oli saada sormet multaan. Alkuvuosina kasvimaani olivat suuria, muu piha ja puutarha vähän hunningolla. Paikan autiutta yritin hoitaa istuttamalla pensaita, lähinnä erilaisia angervoja.
         Kolmessakymmenessä vuodessa taimikko on kasvanut harvennuskypsäksi metsäksi, joka ympäröi pihaa kolmelta puolelta. Länsipuolella on avoimempi peltomaisema, ja sellaisena se saa pysyäkin. Paikan ilmasto on metsän myötä muuttunut niin, että halla ei enää ole ongelma. Kun metsä on nyt noin lähellä, haluan pihaan tilaa ja avoimuutta. Olenkin hävittänyt istuttamiani pihlaja- ja rusopajuangervoja, jotka olivat jo alkaneet levitä turhan innokkaasti. Omenapuut olisin mielelläni pitänyt, mutta 80-luvun pakkastalvina niistä selvisi vain kaksi. Pari uutta on  nyt kasvamassa niiden lisäksi.
         Marjapensaita on paljon, koska olen säilyttänyt talon vanhat pensaat ja hankkinut myös uusia. Rakastan marjoja, joten olen istuttanut myös marja-aroniaa ja marjatuomipihlajaa.  Jälkimmäiset aion kyllä hävittää, sillä marjat eivät ole kummoisia ja olenpa kuullut sellaistakin, että marjatuomipihlajasta voi tulla luontoon vieraslajiriesa, kun linnut levittävät siemeniä.
         Tyrnin kanssa on ollut epäonnea. Sekä taimitarhalta ostetut että ystävältä saadut taimet ovat kuolleet ensimmäisenä talvena. Yksi tyttötaimi kyllä sinnittelee, joten vielä taidan yrittää ja hommata sille sulhasen. Vadelmaa pidetään hankalana kasvattaa, koska sitä pitää tukea ja leikata ja ties mitä. Itse ratkaisin asian hiukan vahingossa, kun siirsin muutamia puutarhavadelman taimia pellonreunaan pariin aurinkoiseen paikkaan ja unohdin sinne. Muutaman vuoden päästä löytyi suuria vadelmakasvustoja, joista saa satoa niin paljon kuin viitsii kerätä. En ole hoitanut vadelmia mitenkään. Siellä ne kukoistavat ja leviävät muhevassa peltomullassa luonnonvadelmien tapaan mutta edelleen suurimarjaisina. Kerään kyllä vadelmia myös metsästä, missä kulkiessani panen aina merkille vadelmapaikat, sillä niitähän syntyy ja katoaa sen mukaan, miten metsä muuttuu.
         Kasvimaaltani saadaan tänä kesänä perunaa, sipulia, palsternakkaa, kyssäkaalia, maa-artisokkaa, lanttua, porkkanaa, punajuurta, leikkopapua, ruusu- ja lehtikaalia, salaattia, tilliä, persiljaa ja kesäkurpitsaa. Kasvihuoneessa on tomaattia ja kasvihuonekurkkua. Avomaankurkun sato lasketaan hyvin vuosina kymmenissä kiloissa, tänä vuonna saatiin vain muutama kurkku. Kurpitsaa kasvatan ihan vain kasvattamisen ilosta. Lajirunsaus ei tarkoita suurta kasvimaata, vaan kasvimaa on kooltaan huomattavasti pienentynyt siitä, mitä se on ollut joskus aiemmin, sillä isompaa en ehdi/jaksa/viitsi hoitaa. Nytkin tuntuu, että saisin kesällä kaiken aikani kulumaan puutarhassa, mutta muutkin työt pitäisi ehtiä tekemään. Lisäksi talon alla olevassa kellarissa juurekset eivät säily kovin hyvin, joten kasvimaan sato syödään syksyllä ja talvella olla kauppojen varassa.
         Pihan avartaminen on tuonut lisää leikattavaa nurmikkoa. Jos minulla olisi vain pieni kaupunkipiha, se olisi viidakko, mutta täällä metsän keskellä haluan paljon avointa tilaa. Pyrin leikkaamaan nurmikon kerran viikossa, mutta en ole siinäkään ehdoton. Reipas suurpiirteisyys pitää puutarhaharrastuksen terveellä pohjalla. Aiemmin pähkäilin, miten piha ja metsä pitäisi erottaa toisistaan. Nyt ajattelen, että mitään sen kummempaa rajausta ei tarvita, vaan piha vain vaihtuu metsäksi niin, että puutarhan perillä metsä on yhden askeleen päässä.
         Joskus halusin pihapiiriin lammikon, sillä lähistöllä ei ole järveä. Kun kaivinkonemies tuli muissa hommissa tänne, pyysin tekemään lammikon. Sen jälkeen seurattiin muutamia vuosia, miten lampi täyttyi keväällä mutta kuivui juhannukseen mennessä. Kun kaivinkone seuraavan kerran tuli tännepäin, täytätin montun.
         Joku päivä sitten tuttavani vakuutti, että kun hän lähivuosina muuttaa uuteen taloon, siellä ei tule olemaan pihalla mitään hoidettavaa, sillä hän on oman osuutensa puutarhatöistä tehnyt. Minusta tuntuu, että minulla into ja ilo puutarhasta vain kasvaa.       
        
                     

Läpikulkemattomasta pajuryteiköstä raivasin tämmösen paikan. 
Kasvihuone vanhoista ikkunoista. Oikealla näkyy pihasauna.


Seppo-serkun pihasta saatu  koiranheisi kukoistaa.

Hyvästä pihasta löytyy valoa ja varjoa.



maanantai 8. toukokuuta 2017

Dramaturgi



Elettiin 90-luvun alkupuolta. Olin jo kirjoittanut ensimmäiset näytelmäni paikallisille teatteriryhmille ja innostunut siitä niin, että aloin etsiä lisäoppia. Sanomalehti-ilmoituksesta huomasin, että Mikkelissä olisi Nuoriso-opistossa tarjolla käsikirjoittamisen opetusta viikonloppukursseilla. Vuoden mittaisissa opinnoissa oli mahdollista suorittaa samalla kirjoittamisen perusopinnot, jos osallistuisi käsikirjoittamisjaksojen lisäksi proosajaksoihin ja suorittaisi joitakin etätehtäviä. Miksipä ei, minä ajattelin, tein vaaditut hakutehtävät ja pääsin mukaan koulutukseen.

Proosajaksojen opettajana oli kirjailija Sirkka Laine. Hän oli kokenut kirjoittamisen opettaja, tarjosi paljon tietoa ja viritteli hyviä keskusteluja. Minulle oli tärkeää myös tutustua muihin kirjoittajiin, sillä jokainen kaipaa seuraa, jossa voi puhua itselleen tärkeästä asiasta tuntematta itseään omituiseksi.

Heti ensimmäisellä käsikirjoitusjaksolla tajusin, ettei siellä käsiteltäisi näytelmien kirjoittamista, vaan elokuva- ja televisiokirjoittamista. Ei oppi ojaan kaada, ajattelin. Opettajaksi meille oli ilmoitettu dramaturgi Outi Nyytäjä. Hän ei jostain syystä päässytkään aina paikalle, mutta sijaisena toiminut dramaturgi Leena Kemppi oli onneksi hänkin hyvin innostava ja asiantunteva ope. Hän ei istuutunut massiivisen opettajanpöydän takana jakamassa meille tietoa, vaan liikuskeli rennosti opetustilassa.

Ja sitten oli niitä jaksoja, jolloin Outi Nyytäjä oli paikalla! Silloin Leenakin pysytteli opettajanpöydän takana Outin vierellä ja jotenkin kutistui, sillä niin karismaattinen ja hallitseva Outi oli – kiinnostava yhdistelmä lempeyttä ja ankaruutta. Outin lempeys kohdistui ainakin muihin ihmisiin. Miten lämpimästi ja kiinnostuneesti hän suhtautuikaan meihin opiskelijoihin, miten kauniisti katsoi, miten ystävällisesti puhutteli.

Huonoon kirjoittamiseen Outi sen sijaan suhtautui ankarasti. Muistan, miten meidän oli pitänyt lähettää etukäteen jokin ennakkotehtävä hänelle luettavaksi. Kurssilla hän ei ottanut niitä puheeksi, ennen kuin joku opiskelijoista uskalsi kysyä niistä. – Heittäkää ne roskiin! Outi tuhahti.

Käsikirjoitusjaksoilla opiskelijoita saattoi olla jopa enemmän kuin proosajaksoilla. Outi ei yrittänytkään antaa henkilökohtaista palautetta jokaisesta tekemästämme harjoitustehtävästä, vaan valitsi muutamia tekstejä, joita käsiteltiin sitäkin tarkemmin. Olinkin alkuun hiukan kauhuissani, kun oma tekstini joutui Outin ruodittavaksi. Ajattelin, että olenpa kirjoittanut huonosti, kun niin paljon löytyy vikoja ja virheitä, korjattavaa ja muokattavaa. Sittemmin Outi kertoi valinneensa käsittelyyn ne tekstit, joissa oli mahdollisuuksia.

Kyllä Outi ja Leena jokaisen opiskelijan teksteihin kuitenkin perehtyivät, vaikka niitä kaikkia ei lähijaksoilla ehdittykään käsitellä. Viimeisen kurssijakson päätteeksi he antoivat jokaiselle opiskelijalle henkilökohtaista palautetta. Muistan, miten me opiskelijat istuimme suuressa luokassa, juttelimme, joimme kahvia ja odotimme omaa vuoroamme mennä toiseen huoneeseen palautetta saamaan. Samalla katsoimme jokaisen palaajan ilmettä. Toiset hymyilivät, toiset olivat vähän vakavampia, joku yritti kätkeä kyyneleensä. Sitten tuli minun vuoroni. Muistan palautteen lähes sanatarkasti, mutta en aio sitä kertoa; se on aarre, voimalause, jonka kantaa niiden hankalien hetkien yli, joita kirjoittamisessa väistämättä joskus tulee.

Olin joku aika sitten laittamassa kasvihuonetta kuntoon. Vanhasta matkaradiosta kuului uutiset, joissa kerrottiin Outi Nyytäjän kuolemasta. Laskin työkalut käsistäni, istuuduin ja muistelin kiitollisuudella suurta dramaturgia.  








perjantai 7. huhtikuuta 2017

Halldòr Kiljan Laxness





Monen monta vuotta kirjahyllyssäni on lukemisvuoroaan odottanut Hallgrìmur Helgasonin romaani Islannin kirjailija. Takakansitekstin mukaan se kertoo kirjailijasta, Einar J. Grìmsonista, joka kuoltuaan joutuu itse luomaansa maailmaan, kirjoittamansa kirjan sivuille. Grìmssonin  esikuvana on ollut Halldòr Kiljan Laxness, ja romaani, johon Grìmson harhautuu, on Laxnessin Läpi harmaan kiven. Sen olen lukenut joskus kauan sitten hamassa nuoruudessani. Aina kun Helgasonin romaani sattui silmään, päätin, että minun on ensin luettava uudestaan Läpi harmaan kiven, mutta enhän minä sitä muistanut koskaan kirjastossa käydessäni. Islannin kirjailija sai siis odottaa ja odottaa, kunnes pari viikkoa sitten tein omasta kirjahyllystäni varsinaisen löydön: Läpi harmaan kiven. Siinä se oli, hiukan rähjääntyneenä pokkaripainoksena, takakansi kadonnut, etukansi teipillä kiinni, mutta kaikki sivut tallessa ja ehjinä, 531 sivua pientä pränttiä.

Arvelin, että työläs luku-urakka on edessä, mutta romaani vetäisi kyllä äkkiä mukaansa, ja luin sitä samaan aikaan sekä ahmien että joka lauseesta nauttien. Pidin kyllä Laxnessista jo nuorena, mutta nyt Läpi harmaan kiven kosketti todella syvältä. Romaanin alkuperäinen nimi tarkoittaa itsenäistä kansaa, ja suomennoksen nimi kuvaa sitä, että mitä tuo itsenäisyys yhden ihmisen kohdalla tarkoittaa: ankaraa raadantaa keneltäkään apua pyytämättä, tarjottu apu torjuen, vanhat jumalat on hylätty, uusiin ei ole luottamista.

Laxnessin romaanissa köyhyys on äärimmäistä ja olosuhteet karut, mutta vastapainona on kaunis luonto, pienet hyvät hetket elämässä ja ihmisten outo tyyneys kaiken keskellä. Laxness on myös suuri humoristi. Pitkin matkaa romaanissa on ajatuksia, joita nykyään näkee lähinnä vain jossain kiitollisuutta tai mindfulnessia käsittelevissä elämäntapaoppaissa.

Hänellä ei ollut tapana valittaa menetyksiään, muutamilla se on tapana, mutta ihmisen tulee iloita siitä, mitä hänellä on, tai oikeastaan siitä, mitä hänelle jää, kun hän on menettänyt sen mitä hänellä on, niin ajatteli Suvituvan Bjartur.

Vastaavaan ajatukseen kiitollisuuden merkityksestä törmäsin äskettäin Anni Bloqvistin romaanissa Meri yksin ystäväni. Näin miettii uneton kertojahenkilö, jonka mies ja poika ovat hukkuneet kalastusmatkalla:

Yön on oltava näin pitkä, jotta voisin nähdä, muistaa ja ymmärtää, ettei minulla ole täällä mitään omaa. Minun täytyy kiittää kaikesta mitä olen saanut omistaa. Kaikesta mitä minulla vielä on tallella. Minun pitää kiittää niin paljosta.

Mihin me tarvitsemme elämäntaito-oppaita, kun meillä on kaunokirjallisuus!

Läpi harmaan kiven -romaanissa kansa uskoo vielä kummituksiin ja noituuteen, vaikka virallisesti harjoitetaan kristinuskoa. Tuota kahden näkemyksen välillä keikkumista ja uuden omaksumisen vaikeutta kuvaa hyvin Isä meidän -rukous, jonka hautajaisvieraiksi tulleet miehet joutuvat itse lausumaan arkun äärellä, sillä laiska pappi ei ollut viitsinyt lähteä pitkään matkaan siunausta toimittamaan.

Isä meidän, joka olet taivaissa, jossain niin äärettömän kaukana ettei kukaan tiedä missä sinä olet, melkein kuin ei missään, anna meille tänä päivänä yksi ainoa pikku murunen ruokaa, sinun kunniasi tähden, ja anna meille anteeksi, jos emme saa maksetuksi velkojamme kauppiaalle ja lainanantajalle, mutta ennen kaikkea päästä meitä siitä kiusauksesta, että pyrkisimme hyville päiville, sillä sinun on valtakunta.

Siinäpä teologeille pohdittavaa!

Läpi harmaan kiven -romaanin jälkeen luin Laxnessin teokset Salka Valka ja Atomiasema ja olin entistäkin vakuuttuneempi, että kyllä Laxness oli Nobelinsa ansainnut. Erityisen kiinnostavia ovat romaanien päähenkilöinä olevat naiset, jotka eivät taivu alistettuun naisen osaan vaan kykenevät nousemaan oman elämänsä aktiivisiksi toimijoiksi.  




Kovia kokenut kirjastoni helmi. 
















Luin vihdoin myös Helgasonin Islannin kirjailijan. Äh! Se oli aika työläs luettava, paikoin toki hauska, mutta suurimmalta osin tylsä. Sitä on sanottu luomisprosessin kuvaukseksi, mutta minusta se vaikutti enemmän kirjailijan sekavalta unelta. En myöskään anna Helgasonille anteeksi sitä, että hän likasi sen, mikä oli Suvituvan Bjarturin elämässä kauneinta. Luulen, että Helgasonin kirja lähtee kiertoon, mutta Laxnessin romaanit jäävät kirjahyllyyn, jotta voin niihin palata uudelleen.