"Useissa perheissä on piano, vaikkei sitä kukaan soittaisikaan. Onpahan vain siinä eräänlaisena todisteena perheen musikaalisuudesta. Tosin joskus voi sattua niin, että perheenisä istahtaa pallille, ravistelee vähän sormiaan, rykäisee ja paiskaa kouransa koskettimille. Kuuluu hirveä rymähdys ja "suuret sävelet" kimpoavat seinän taakse. Juuri sinne, missä naapurin vuorotyössä käyvä isäntä on päiväunilla. Hän herää, kissa herää, alakerran äkäinen akka herää ja yläkerrasta kuuluu hirveä parkuminen. Onneksi oma perhe oli poissa."
Katkelma on 17-vuotiaana kirjoittamastani aineesta, jonka aiheena oli Musisoiva naapuri - viihdyttäjä vai kiduttaja? Tekstiä on kolme käsin kirjoitettua sivua, ja opettaja onkin kommentoinut: "Vähän lyhyt. Joko tiiviyttä tai pituutta lisää."
Kun vuosikymmenten jälkeen sain käsiini pari vanhaa ainettani - kiitos pikkuveljeni ja kälyni - kuvittelin löytäväni ennusmerkkejä tulevasta kirjallisesta urastani, mutta kummastakin olen saanut arvosanaksi vain 8-. Huumoriahan minä olen selvästi haeskellut, mutta se ei koskaan tehnyt vaikutusta opettajaan, jolla oli vain yksi hymy - sarkastinen. Muistan hyvin, miten hän palautti aineemme: joskus ohimennessään heitti ne luokan lattialle, mistä me sitten niitä noukimme. Nykyään tuollainen opettajan käytös herättäisi varmasti pahennusta, mutta siihen aikaan me oppilaat suvaitsimme opettajien oudompiakin tapoja ja ominaisuuksia.
Lukion viimeisellä luokalla kävi sitten sellainen onni, että tuo opettaja jäi jollekin vapaalle ja saimme sijaiseksi nuoren Katja Lahden, joka kannusti ja rohkaisi minua kirjoittamisessa niin paljon, että voin vilpittömästi sanoa, että hän ohjasi minut sinne, minne olin pikkutytöstä asti halunnut mutta jonne en uskonut koskaan pääseväni - kirjailijan tielle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti