keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Realistin leffailta

Sunnuntaina teki mieli leffaan, joten suuntasimme illalla Kangasniemelle, jossa oli Veijarit-elokuvan toinen ja viimeinen esitys. Näissä paikallisissa leffoissa on yleensä vain kaksi esitystä, sillä useampiin ei riitä katsojia. Tiesin elokuvasta etukäteen vain sen, että se on kotimainen ja kertoo kahden miehen ystävyydestä, joka joutuu koetukselle, kun toinen kaveruksista löytää elämänsä rakkauden ja vakiintuu. Ennen elokuvan alkua tuli noin minuutin mainos elokuussa ensi-iltansa saavansa Pussikaljaromaani-elokuvasta, ja sitten päästiinkin Veijareiden pariin.

Eipä kolahtanut minuun. Suurin ongelma oli Katri Mannisen käsikirjoituksessa, joka yllätti vain onttoudessaan ja teennäisyydessään. Pussikaljaromaanin mainos oli hauskempi kuin koko Veijarit-elokuva. Minua myös suututti  Veijarit-elokuvan väkivaltakohtaus, jossa mies vetäää toista nyrkillä päin naamaan monen monta kertaa. Äänitehosteilla luodaan vaikutelma, että nyrkki mäjähtää poskiluuhun oikein kunnolla, eikä kyseessä ole vain yksi lyönti vaan hakkaaminen jatkuu ja jatkuu. Ja mitä siitä seuraa? Verenvuotoa, pieni haava, hengästymistä. Pian hakkaaja ja hakattu juttelevat kaikessa sovussa, ja kohta vammat on hoidettu työntämällä vanutuppo nenään ja lätkäisemällä laastari poskeen. Miksi ihmeessä tällainen epäuskottavuus yhä edelleen sallitaan? Varmaan siksi, että hakkaamisen jälkeistä juttelukohtasta ei olisi, jos käsikirjoitus noudattaisi sitä, miten oikeassa elämässä vastaanlaisessa tilanteessa kävisi; yksi nyrkinisku päähän voi tappaa. Vaikka niin huonosti ei kuitenkaan kävisi, nyrkiniskut kasvoihin ja muualle päähän saisivat aikaan eriasteisia aivovammoja, hampaiden katkeamisia ja irtoamisia, poskiluiden hajoamisen pieniksi sirpaleiksi, nenän murtumisia, silmä- ja korvavammoja...

Tietysti elokuvissa saa olla kohtauksia, jossa henkilöt ottavat fyysisesti yhteen, mutta jos ei ole tarkoitus, että he tappavat tai vammauttavat toisensa, nyrkiniskut olisi syytä vaihtaa läpsäytyksiin, painiin tai muihin voimain koettelemuksiin. Riittäisikö se katsojille, jotka ovat niin tottuneita ja turtuneita raakaan väkivaltaan, etteivät edes tiedosta katsovansa sellaista? Sanomalehdissä on erityisesti viikonlopun jälkeen runsaasti pahoinpitelyuutisia. Minusta väkivallassa  ei ole tosielämässä mitään koomista, joten en ymmärrä sen kepeää, viihteellistä ja totuudenvastaista esittämistä komediassa.

Ei kommentteja: