Uskokaa tai älkää, mutta olin seuraamassa body fitness -kisoja joku viikko sitten Jyväskylän Paviljongissa. Kiinnostukseni tapahtumaan johtui siitä, että kummityttöni oli kisaamassa pääsystä lajin SM-kisoihin. Kieltämättä olen ollut ihmeissäni nuoren naisen lajivalinnasta, mutta halusin ehdottomaasti olla mukana tapahtumassa, joka hänelle oli tärkeä ja johon hän oli jo pitkään valmistautunut. Valmistautuminen tarkoittaa tässä lajissa ainakin tiukkaakin tiukempaa ruokavaliota, rankkaa kuntosalitreenausta ja ankaraa itsekuria.
Kisapäivänä menin Paviljonkiin hyvissä ajoin. Olen aina pitänyt kehonrakentajien lihaksikkaita ruumiita jotenkin vastenmielisen näköisinä, mutta päätin karistaa ennakkoasenteeni, nauttia treenattujen vartaloiden katselusta ja ehkäpä päästä mukaan yleisön tunnelmaan. Ostin 30 euron (prkl!) hintaisen rannekkeen ja siirryin katsomoon. Meneillään oli miesten kisa.
Voi luoja! Vaikka miten yritin löytää esteettistä näkökulmaa tai pohtia kehonrakennusta leikin kannalta, en voinut sano näkyä millään tavalla kauniiksi tai iloiseksi. Kun joskus kysyin kummitytöltäni syytä lajivalintaan, hän kertoi aina ihailleensa treenattuja vartaloita. Minä sen sijaan olen aina pitänyt niitä rumina, eikä aatokseni nytkään muuttunut. Jos olin kuvien perusteella pitänyt bodarimiesten vartaloita aika kamalina, niin livenä ne näyttivät vieläkin hirveämmiltä. Tuli vähän surullinen olo, ja kisa oli tapahtumanakin sen verran tylsä, että päätin lähteä välillä kaupungille ja palata myöhemmin seuraamaan naisten kisaa. Ulko-ovella törmäsin kummityttööni, jonka ohi olin vähällä kävellä, sillä hurja meikki ja keinorusketus tekivät hänet oudon näköiseksi. Mutta hänen silmissään oli kyllä sellaista innostusta, että olin ehdottomasti hänen puolellaan.
Jos miesten kisan seuraaminen oli tylsää, naisten kilpailusta tuli lopulta hyvin surullinen olo. En jaksanut innostua, en ymmärtänyt, miksi joku oli toista parempi, en käsittänyt koko lajia enkä kilpailua. Yritin kuvitella, mitä joku toisenlaisessa kulttuurissa tai ajassa elänyt minun sijassani näkisi. Mitä jos joku 1800-luvulla elänyt tipahtaisi aikaamme ja kisakatsomoon? Luulisiko hän tulleensa taivaaseen vai helvettiin?
Kummityttöni urakka jatkuu ensi sunnuntaina SM-kisoissa. Minä pysyn kisapäivänä kotona ja pidän hänelle peukkuja. Enempään ei tämä kummitäti kykene.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti